When the Wind Blows (leffa)

Käsittelemäni, Raymond Briggsin tekemä When the Wind Blows sai elokuvaversion vuonna 1986. Jimmy Murakamin ohjaama elokuva tuntuu nykyään olevan turhan vähälle huomiolle jäänyt, vaikken usko sen sanoman olleen vieläkään vanhentunut. Elokuvan näyttämä skenaario on mahdollinen niin kauan, kun maailmassa on ydinaseita.

Leffassa ovat kaikki samat asiat kuin sarjakuvassakin, mutta sen lisäksi myös enemmän. Mitään kokonaan uutta sisältöä leffassa ei ole aivan niin paljoa, mutta esimerkiksi unenomaiset muistelukohtaukset uupuivat sarjakuvasta. Käytännössä leffan tekijätiimille on suotu taiteellisia vapauksia pariskunnan välisen dialogin värittämiseksi. Näin leffan katsojan mielenkiinto pysyy paremmin yllä, sillä sarjakuvan kerronta ei taivu leffaksi kivuttomasti. Sarjakuvaformaatin orjallinen noudattaminen olisi tarkoittanut sitä, että leffassa ei olisi muuta kuin pariskunnan keskustelua, mikä olisi tehnyt siitä yhtä mielenkiintoisen visuaalisen elämyksen kuin tv:n vaalipaneelit. Leffassa on olemassa ääniraita, jota sarjakuvassa ei ole, joten taiteelliset vapaudet koskevatkin vain visuaalista puolta. Puheeseen tämä filmatisointi luottaa silti hyvin paljon, ja puhe seuraakin uskollisesti sarjakuvaa.

Kasvaneen visuaalisuuden vuoksi leffa kuvaa tuhoa ja sen aiheuttamaa toivottomuutta sarjakuvaversiota paremmin. When the Wind Blows on toteutettu sekä piirrosanimaationa että stop motion –tekniikalla. Vain harvat henkilöhahmot ja tausta ovat piirrettyjä, mutta objektit ovat pääsääntöisesti “oikeita”. Jälki tosin hieman töksähtelee, olisin esimerkiksi pariskunnan käyttämät peitot nähnyt mieluummin piirrettyinä. Mutta tarina on kieltämättä saanut lisääntyneestä visuaalisuudesta enemmän lihaa luittensa ympärille, vaikka on edelleen lastenkirjamainen. Ydintuhokohtaus on kuvattu hyvin, mutta liikoja mässäilemättä. Sarjakuvassahan kyseistä kohtausta ei varsinaisesti edes ollut, vaan kirjassa näytettiin vain yksi välähdys. Tosin tuossa kohtauksessa hieman häiritsee sen “lumiukkomaisuus”, jos nyt tiedätte mitä tarkoitan. Tuosta kohtauksesta huolimatta elokuva on sarjakuvaversiotaan jopa masentavampi katsottava, kun totaalinen tuho konkretisoituu paremmin.

Ääniraitakin on kokenut uudistuksia, sillä leffa on saanut jopa soundtrackin. Tunnusbiisin esitti David Bowie, ja sen lisäksi musiikkia kuullaan Genesisiltä ja Squeezelta, ja tokihan leffaan kuuluu tämän omatkin musiikit. Soundtrackinsa ja vanhentuneen tekniikkansa vuoksi leffasta huomaa hyvin, millä vuosikymmenellä se on tehty. Suosittelen katsomaan.

Raymond Briggs – Minne tuuli kuljettaa / When the Wind Blows (sarjakuva)

Onko mikään ihmekään, että ydinsotaan pohjautuvaa fiktiota tuli 80-luvun alussa kovin paljon, erityisesti Iso-Britanniasta? Tuohon aikaan vallassa olivat Thatcher ja Reagan sekä Neuvostoliitto eli vielä. Ydinsodan uhasta lauloivat suomalaiset hardcore punk-bänditkin, mutta sitä käsiteltiin myös sarjakuvan keinoin. Varmaan lämminhenkisin kuvaus on lähtöisin Raymond Briggsin piirustuspöydältä. When the Wind Blows ilmestyi alunperin jo vuonna 1982, ja se oli monella tavalla poikkeava ajalle tyypillisestä ydinsotafiktiosta.

Ensin on hyvä selventää Raymond Briggsin taustoja. Ehkä miehen nimi ei itsessään sano mitään kovinkaan monelle, mutta miehen varmasti tunnetuin teos kyllä puhuttelee: Lumiukko. Kyllä, Briggsin “pääteos” oli tuo kuuluisa lastenkirja, jonka pohjalta tehtyä piirroselokuvaa näytetään Suomenkin televisiossa joka joulu. Miehellä on myös vakavampi puolensa, joka on jäänyt usein vähemmälle huomiolle. Gentleman Jim ilmestyi vuonna 1980, ja se esitteli Bloggsien pariskunnan. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyttä When the Wind Blows’ia voidaan pitää Gentleman Jimin jatko-osana, olihan siinäkin pääosassa nyt eläkkeelle jääneet Bloggsit, mutta se toimii myös itsenäisenä teoksenaan.

Nyt Bloggsit joutuvat tekemisiin ydinsodan ja sen seurausten kanssa. Pariskunta tosin on kaikessa naiivissa optimismissaan suoraan kuin lastenkirjoista repäisty, ja karmaisevalla tavalla käykin ilmi, etteivät nämä pärjää tuomiopäivän kurimuksessa. Nämä uskovat naiivisti kaiken kääntyvän parhain päivän vain muutamassa päivässä, vaikka ulkomaailma on käytännössä tuhoutunut.  Esimerkiksi herra Bloggs lupaa varata vaimolleen ajan hammaslääkäriin, kun rouvan ikenet alkavat vuotaa verta säteilymyrkytyksen vuoksi. Kaiken lisäksi pariskunta luottaa sokeasti hallitukseensa, ja odottavat esimerkiksi pelastajia. Aika on kullannut muistot toisen maailmansodankin ajoista. Pariskunta rakentaa köykäisen säteilysuojankin valtion myöntämien ohjeiden mukaisesti, joiden mukaan suojaa ei tehdä munakennoista, maitopurkeista tai muovikassista. Olisiko kannattanut kuunnella Touko-Poukoa tässä asiassa? Briggs kohtelee hahmojaan salakavalan julmasti. Ensin tämä paiskaa näitä ydinpommilla, sitten tulee vielä salakavala laskeuma. Hahmothan eivät osaa odottaa mitään, vaan ovat epärealistisen optimistisia katkeraan loppuun saakka. Saikohan Briggs jotain härskiä tyydytystä omien hahmojensa tapattamisesta ydinpommilla? Lukija voi itse pahoin hahmojen puolesta, kun nämä eivät itse siihen kykene.

Kerronta tukeutuu hyvin vahvasti pariskunnan dialogiin. Muun maailman kuvaamiseen ei juurikaan anneta huomiota, vaan lähes jokaisessa ruudussa pariskunta keskustelee vain toistensa kanssa. Itse ydinsotakin käydään läpi nopeasti ja siististi, eikä tuhokuvastolla mässäillä. Tosin tarinan lastenkirjamainen kuvitus saattaa viedä himpun verran sen dramatiikasta ja uskottavuudesta, mutta sen katselu on piristävää pelkästään siksi, että se poikkeaa räikeästi realistisemmasta kuvauksesta, mihin ollaan post-apokalyptisissa sarjakuvissa totuttu.