Wyrd – Kammen

Sainpa tuossa syyskuun alun kunniaksi päähäni soittaa Wyrdia. Edellisen kerran taisin soittaa Wyrdia pari vuotta sitten, sekin syksyllä. The Ghost Albumista (2006) tuli kirjoitettua tänne Pandaluolan puolelle arviokin, mutta sen jälkeen Wyrd on painunut minulta unohduksiin syistä, joita en itsekään tiedä. Tällä kertaa päätin etukäteen, että Wyrdin levyistä käsiteltäisiin tällä palstalla seuraavaksi kirjoitushetkellä toiseksi uusin levy Kammen. Varmaan lähinnä sen takia, ettei se ole yltänyt läheskään samalle tasolle kirjoissani Huldrafolkin (2002) tai The Ghost Albumin kanssa, mutta on silti hyvänäkin pidettävä black metal-levy, jossa on hieman Burzumia että ruotsalaista Katatoniaa.

Siinä missä The Ghost Album oli enemmänkin Katatonia-pastissi, on Kammen enemmänkin paluuta black metallisempaan suuntaan. Melankolia on yhä Wyrdin kantava voima, jonka takia nämä kappaleet kumpuavat perisuomalaisesta ahdistuksesta. Siitä, kuinka suurimman osan vuodesta on perkeleen kylmä. Siitä, kun kanteleesta ovat kieletkin poikki ja pirtissä on kylmä. Lähtökohdat ovat siinä, kaikessa koruttomuudessaan.

Tämän kansantunnon kuvaamiseksi Wyrdin nokkajehu Narqath on tarkistanut hieman bändinsä yleissoundia. Folkahtavia elementtejä on nyt mukana enemmän, eli lähinnä akustista kitaraa ja kannelta. Päinvastaisesti mies laittoi mukaan joitakin junttaheviriffejä, jotka eivät suoraan kuulosta karmeiltakaan mutta eivät toisaalta järin tarpeellisiltakaan. Kammenin suurin (ja oikeastaan ainoa) ongelma on sen liioiteltu pituus. Narqathin visio ei ole potkinut niin pitkälle, että yli tunnin mittainen albumi toimisi täysipainoisena ihan loppuun asti. Liki 18-minuuttisen Rajalla-kappaleen ei olisi ollut niin pitkä. Muutenkin Kammen olisi kaivannut typistämistä, sillä nimenomaan sen vuoksi Kammenin pariin palaaminen ei onnistu aina niin kivuttomasti.

Toisaalta Kammenin kurssia on nostanut semipaska Kalivägi, jolla Wyrd asteli totaalisesti metsään. Bändi hylkäsi sillä täysin katatoniamaiset ja folkahtavat elementit ja siirtyi soittamaan geneeristä tusinasuhinabläkkistä, vain sopeutuakseen uuden levy-yhtiönsä linjaan. Että silleen.

Kohokohdat: The Hounds of the Fall, October, These Empty Rooms, Kammen

Wyrd – The Ghost Album

Aivan aluksi haluan kiittää kaveriani Harria Wyrdiin tutustuttamisesta. Vaikka kyseessä olikin vain linkki erääseen Metalliliitto-ohjelman osaan, siellä tuli yhdessä kohdassa black metal-bändi Wyrdin biisi Kammen. Biisi iski kaikessa melankolisuudessaan ja kaihossaan iski ja upposi tajuntaan kuin (seuraavaksi siteeraan itseäni) se kuuluisa mummo sinne jäihin. Toinen kaverini, oikea Liero, taas tiesi bändin siihen liittyvistä Azaghal-yhteyksistä, mutta positiivista mielipidettä bändistä ei oikein meinannut herua. Nämä tausta, läjä ristiriitaisia mielipiteitä ja seikkailunhakuisuus sitten saivat minut etsimään lisää ensikäden informaatiota… levyiltä tietysti.

Eipä siinä kauaa aikaa mennytkään kun oli Wyrdin siihenastinen tuotanto (Wrath & Revengeä lukuunottamatta) hankittuna ja oma mielipide muodostettuna. Bändihän on ihan sehr gut, vaikkakin tuotannon laatu on välillä epätasaista. Alkupään tuotanto on melko primitiivistä folk/black metallia, mutta kehittyi siitä melodisemmaksi ja siitä takaisin raaempaan ilmaisuun. Pakanallisuus leimaa sanoituksia vahvasti. Henkilökohtaiseksi suosikiksi nousi The Ghost Album.

Edeltäneeseen Rota-albumiin eroja on jonkin verran, lähinnä folk-elementtien väheneminen (muttei täydellinen katoaminen) ja tuotannon seesteytyminen. Mikäli joku on levyn kuullut (onko niitä?) ja havainnut mieltymykseni Katatonian musiikkiin, ei ihmettele miksi tämä levy on se suosikkini. Katatonian vaikutus kun paistaa levystä selkeästi läpi, ja nimenomaan BMD-aikainen Katatonia, jonka aikoihin bändillä oli vielä black metal-juurensa vielä kuultavissa. Melodista black metalliahan tämä on, mutta tempo on korkeintaan keskitempoa eli blastbeatista ei ole tietoakaan, melodisia riffejä viljellään runsaasti eikä levy ole järin raakakaan tyypillisiä ärinä-vokaaleja lukuunottamatta. Ilmaisu on minimalistista eli levy ei ole erilaisten koukeroisten kikkeliskokkelis-riffien vuoristorataa. Lemppariksini levyltä muodostui biisi Daylight Dies, mutta toisaalta levyllä on vain viisi laulua. Levyllä on myös löyhä sanoituksellinen konsepti, sanoitukset kun pohjautuvat osittain Edith Södergranin runoihin. En osaa sanoa mihin teoksiin sanoitukset pohjautuvat kun en muista koskaan lukeneeni ensimmäistäkään Södergranin runoa.

On kyllä pakko todeta, ettei näin äkkiseltään tule toista samankaltaista levyä mieleen joten voidaan ehkä jo puhua omaperäisyydestäkin tämän levyn yhteydessä. Levyä voi varauksetta suositella kaikille melodisen metallin parhaille kavereille.