JKLDIY Kevätkarkelot 9.-10.5.2014 @ Ilokivi, Jyväskylä

Taas tuli käytyä näillä elämänmakuisilla kesteillä ja ”pari” hetkeä ikuistettua.

PERJANTAI

Houre.

Aortaorta.

Juggling Jugulars.

Gas Chamber.

Oheisvasara.

PÄIVÄKLUBI LUTAKOSSA

Slack Bird.

Slim Bean.

LAUANTAI

Ydinaseeton Pohjola.

Nervous System.

Shakin’ Legs.

Sur-Rur.

Instinct of Survival.

The Heartburns.

The Heartburns uudestaan, yleiskuvana koko viikonlopusta.

Kaikki kuvat!

Ydinaseeton Pohjola – Onko Suomi Usattunut / Demokratia

yp_usaKun Ydinaseeton Pohjola oli osallisena Armless Children-splitissä, teki yhtye sitten pienipainoksisen seiskatuumaisen, “diggareille”. Tunnustaudun moiseksi, joten tämä single oli sitten pakollinen lisä hyllyyn. Lisäksi Matias on tehnyt hienot, Manowar-henkiset kannet!

Ydinaseeton Pohjola tulkitsee tämän singlen puitteissa yhden suomalaisen, vähälle huomiolle jääneen punk-klassikon 70- ja 80-luvun taitteesta, josta sietäisi tehdä uusintapainos (Svart Records, kukkuluuruu?*). Kyseessä on siis Kasvaimen biisi Onko Suomi Usattunut? Tästä biisistä on ollut jopa täällä Pandaluolassa sössötystä. Alkuperäisestä biisistä on jäljellä kaikki, mitä nyt soundillisesti Ydinaseettoman Pohjolan tulkinta nyt on tietysti ihan eri sarjassa. Kaikki on rujompaa, varsinkin laulut. Bändin alkuperäiset ystävät varmaan sanoisivat tätä jo raiskaamiseksi, mutta itse arvostan tätä vetoa todella korkealle. Itse asiassa tämä kuulostaa ehkäpä jopa alkuperäistä paremmalta.

Huomattavasti tuoreempaa perua oleva Demokratia taas on kalifornialaisen Ruidon biisi Democracia viime vuosikymmenen puolivälistä. Ihan hyvä biisi, mutta kyllä se jää aika pahasti Onko Suomi Usattuneen ja samoissa sessioissa taltioidun, Armless Children-splitillä julkaistun Paniikin jalkoihin. Ei tätäkään biisiä kyllä millään tavalla osaa epäonnistuneena pitää, päinvastoin. Ehkäpä tämän innoittamana tsekkaan vielä, mikä bändi tämä Ruido on bändejään. Ehkäpä.

Ei tämä single nyt mikään välttämätön ja pakollinen äänite ole, mutta jos on diggaillut Ydinaseettomasta Pohjolasta ja näiden tekemistä covereista aiemminkin, en näkisi mitään syytä siihen miksei tämä olisi pienen metsästämisen arvoinen äänite. Ilman metsästämistä tätä ei taida enää edes saada…

*Pandaluolassa tiedostetaan, että oikeuksien saaminen tällaisen seiskatuumaisen uusintajulkaisua varten voi olla työn ja tuskan takana.

Armless Children / Ydinaseeton Pohjola – Split

yp_acTässäpä splitti, jonka bändit sopivat hyvin toisilleen. Toisessa bändissä soittaa nuoria sällejä ja toisessa vanhoja herroja. En sano kumpia vaikuttaa kummassa, koska lukija todennäköisesti tietääkin jo.

Turkulaisen d-beat/raw punk-kolmikko Armless Childrenin oma seiskatuumainen oli sellainen levytys, joka ei aluksi napannut niin hyvin kuin mitä oletin. Lähinnä soundeissa oli jotain minkä vuoksi en saanut täysiä siitä irti, mutta nyttemmin olen alkanut arvostamaan sitä levytystä, vaikkei se siltikään tavoita sitä samaa arvaamattomuutta ja silkkaa vaarallisuutta mihin Armless Children keikoillaan pystyy. Tämän splitin biisit pääsevät sitä lähemmäksi, mutta toisaalta nämä kihinäkarnevaalit edustavat varmaankin Armless Childrenia raaempana kuin koskaan. Yhtyeen soundista on tullut A:n etäisesti vokalisointia muistuttavaa ääntelyä myöten kaoottisempi ja ilkeämpi. Jos bändi vielä tästä soundiaan ruuvaa vieläkin murhaavammaksi, niin ollaan jo hämmentävyyden lähteillä.

Sitten olisi Ydinaseeton Pohjola. Yhtyeen ensimmäiset levytykset eivät ole mahdottoman lähellä sydäntäni, mutta toisaalta olen sittemmin alkanut arvostamaan niitäkin jo senkin myötä, että bändin splitti-LP Aokigaharan kanssa oli jo törkeän kova. Tämän splitin YP-osuus ei siitä ole oikeastaan lainkaan huonompi, vaan on jopa hieman parempi. Vaikkakin tuntuu erittäin lyhyeltä. Kaksi ensimmäistä biisiä menee hyvin nopeasti ohi, ja kuulija havahtuu temponkin vaihtuneen vasta kolmannen biisin kohdalla. Se biisi onkin vielä tolkuton The Comes-coveri Panic, joka on luonnollisesti kääntynyt Paniikiksi. Hyvä tulkinta, vaikkakaan ei yhtä hillitön kuin alkuperäinen.

Pommit tippuvat, ja tämän levysen on parempi tipahtaa myös omalle levylautasellesi.

Kohokohdat: Armless Children – Refugee at Early Age, Ydinaseeton Pohjola – Paniikki

Ydinaseeton Pohjola / Aokigahara – Split

Tässä on splittilevy, jonka toisella puolella on nuoria vihaisia miehiä ja toisella puolella vähemmän nuoria vihaisia miehiä. Nyt kerron miksi tämä Ydinaseettoman Pohjolan ja Aokigaharan yhteislevy on niin hyvä.

Jyväskylän alueen Ydinaseeton Pohjola taas teki aika totaalisen ja tyhjentävän levytyksen viimeksi, että siitä on aika paha pistää paremmaksi kovinkaan helposti. Yritystä ainakin on. Kun sulkee silmät, niin voi sielunsa silmin nähdä pommikonelaivueen murjomassa alla olevaa kaupunkia atomeiksi, kun tätä kuuntelee. Hyvin raakaa ja armotonta hardcoreahan tämä on. Tinkimätöntä. Sellaista, joka ei vie Ydinaseetonta Pohjolaa ehkä uusiin suuntiin, mutta pitää sen sillä tiellä mitä se on aikaisemminkin tallustellut. En tosin tiedä mikä tässä on kaikkein rujointa; kitaran, basson ja rumpupatteriston muodostama, äärimmäisen tappava äänivalli vaiko vokalisti Villen epäinhimillinen huuto, josta kumpuaa säpäleiksi pommitettujen lasten huuto yössä. Tässä on muuten vieläpä joitakin yhtyeen parhaimpia biisejä.

Sitten on tamperelainen Aokigahara. Yhtyeen Jukai –seiskatuumainen ei maailmoja räjäyttänyt, enkä tiedä räjäyttääkö vielä tämäkään materiaali. Räjäytyksestä ei tosin olla kovinkaan kaukana, kun tällä kiekolla on hyvin pitkälti parasta matskua mitä tämä yhtye on tähän mennessä saanut pihalle. Varsinkin Maailmanlopun maalareita kun yhtye saisi pari lisää, niin huhhuh. Vähän ponnettomista soundista vaan kärsitään, mutta eipä se juuri pääse pahasti haittamaan. Miron lauluhan on tiettävästi jaksanut mielipiteitä, varsinkin kun mies huutaa japaniksi. Itsehän pidän tyypin tyylistä, kun tämä uskaltautuu erottua muista tämän päivän hc-vokalisteista ja onnistuu kuulostamaan vielä uskottavalta.

Mitä tästä muuta sanomaan? Hyvä splitti, piste.

Kohokohdat: Ydinaseeton Pohjola – Väärä ihminen, Ulkonaliikkumiskielto. Aokigahara Maailmanlopun maalari, Chain of Self-Existence

Konkurssi, Aokigahara & Ydinaseeton Pohjola. 17.11.2012 @ Varjobaari, Tampere

 

Ydinaseeton Pohjola.

Aokigahara.

Konkurssi.

Nytpä ei ole paljoa sanottavaa pahemmin mistään tämän illan esiintyjästä. Meno oli kunkin kohdalla oletetun kovatasoista, ja Varjobaarissa riittikin ihan mukavasti väkeä. Kuviahan otin taas vaihteeksi, kuten saattaa tämän päivityksen sisällöstä jo käydäkin ilmi.

Ydinaseeton Pohjola – 1/2 LP

Tämän älpeen olemassaoloon tuli havahduttua kovin myöhään. Itse asiassa tämä Ydinaseeton Pohjola-bändin nimelläkin kulkeva puolikas LP ehti ilmestyä jo kesällä 2010, mutta ostin sen itse vasta seuraavan vuoden keväällä. Ja ihmettelin, että sitä oli silloin enää myynnissä kun painoskin oli 299 kappaletta, heh. Toisaalta eipä levynkään tekemisessä älytöntä kiirettä pidetty. Kansien tietojen mukaan levy olisi äänitetty jo talvella 2009 ja miksattu ja masteroitu vasta vuotta myöhemmin.

Onhan Ydinaseetonta Pohjolaa käsitelty tälläkin palstalla aiemmin (ja kovin moni tuskin lukee tätä tekstiä täysin vahingossa), mutta selvennettäköön että Ydinaseeton Pohjola soittaa hyvin 80-luvun henkistä hardcore punkkia. Tai ehkä vähän armottomampaa sellaista, kun eihän vokalisti Villenkään särinävokaaleista saa selvää ilman sanoituksia.

Levyn avaa hitaasti itse asian ytimeen johdatteleva Tapausten kulku. Se on kappaleena melko hidas, ainakin kun vertaa seuraaviin kappaleisiin. Kun koneeseen on saatu riittävästi kierroksia, ei nähdä mitään syitä jarrupolkimen painamiselle. Eihän biisien välissä ole edes taukoja! Poljento on rankkaa ja hikistä ja menee toki kivuttomasti pötkössäkin, mutta varjopuolena on tietty se, että levy saattaa mennä täysin ohi jos siihen ei keskity yhtään. Ihmettelee vaan kun levy loppui jo ja siinä oli vain yksi biisi. Mutta toisaalta levy onkin ohi reilussa vartissa. Tavallaan kaivertaa toisen puoliskon kokonaan hyödyntämättä jättäminen, mutta toisaalta levyn tehoista olisi varmasti tippunut parikin pykälää pois jos se olisi edes 10 minuuttia pitempi.

Itseäni oikeastaan vain harmittaa, etten hankkinut tätä aiemmin. Onneksi oli vielä myynnissä, kun vihdoin tajusin sijoittaa nappulaa Ydinaseettoman Pohjolan puolesta. Tee sinäkin kestävä ratkaisu ja koeta hankkia Ydinaseetonta Pohjolaa levyhyllyyn, mikäli se näin vuosi levyn julkaisun jälkeen on ylipäätään mahdollista!

Kohokohdat: Everstien Kreikka, Laukaus tehtaalla, Eläinsuojelijat

UG-zine

UG-zine on varsin tuore tuttavuus. Visto-lehteä tehnyt Tuukka on kaverinsa Rikun kanssa polkaissut käyntiin uuden pienlehden, jonka ensimmäistä numeroa tehtiin koko kevät ja se saatiin julkaistuksi kesällä. UG on Suomen zinekartalla erikoisessa paikassa. Se käsittelee sekä punkkia että metallia, underground-keskeisesti. Sillä on siis hyvät mahdollisuudet tavoittaa molempien alakulttuurien ystävät, mutta samanaikaisesti “vastapuolen” jutut saattavat joiltakin lukijoita jäädä kokonaan lukematta. Punkkarit eivät lue kaupallisiin lehtiin kirjoittavien elitistihevareiden analyysejä eivätkä metallistit lue lätinää punkkareiden itsetarkoituksellisesta mekkalasta. Valitettava ilmiö, jota yhä ilmenee erottaen kaksi toisiaan lähellä olevaa alakulttuuria, vaikka yhtä hyvin voisi olla “mukana” kummassakin. Tästä kirjoituksesta piti alunperin tulla perinteinen zine-arvio, mutta kommentoitavien pointtien suuresta määrästä johtuen tästä tulikin enemmänkin kohdettaan kommentoiva ja haastava vastine.

Lehteen on kirjoitettu monia mielenkiintoisia juttuja. Haastateltaviksi bändeiksi on valikoitunut hardcore punk-ympyröistä tutut Kyklooppien Sukupuutto ja Ydinaseeton Pohjola, portugalilainen black metal-bändi Black Cilice sekä brittilegenda Sacrilege. Nämä kaikki olivat ihan kiinnostavia juttuja, mutta UG erottuu mielestäni muilla jutuillaan. Lehden omaa pirtaa edustavat kuitenkin erilaista lähestymistapaa edustavat haastattelut. Teemu Bergman (Kakka-Hätä 77, Nazi Death Camp, Vaasankatu SS, The Heartburns, jne.) –juttu, joka luovii jossain kolumnin ja haastattelun välillä. Jutussa mies käsittelee ilmiöitä, joihin on törmännyt saatuaan valtakunnallista näkyvyyttä. Sami Hynninen (Reverend Bizarre, The Puritan, Opium Warlords…) on saanut haastattelussaan vastata kysymyksiin lähinnä haastatteluiden tekemisestä ja levyjen arvioimisesta. Sekä Bergman että Hynninen ovat henkilöitä, joita haastatellaan melko paljon, mutta lähes jokaisen haastattelun yhteydessä kysellään heidän kulloistenkin bändiensä uusimmista musiikillisista saavutuksista ja edustetun genren määritelmiä. Haastatteluissa tulee esille juurikin niitä pointteja, joiden takia en ole kovin usein haastatteluita tehnyt, varsinkaan niistä bändeistä joita näkyy muutenkin jo joka julkaisun sivuilla. Tähänkin mennessä olen haastatellut Toiseen Vaihtoehtoon kahta bändiä, ja nekin ovat olleet demobändejä. Musiikkilehdistöä sivalletaan parilla muullakin kirjoituksella, joista toisen on kirjoittanut Infernon päätoimittaja Matti Riekki. Tuukan kirjoitus valtavirtamusiikkimedian kritisoiminen on täysin perusteltua, sillä olen itse ainakin pettynyt esimerkiksi joihinkin Soundin toimittajien elitistiseen linjaan, mikä on Bergmaniakin tupannut harmittamaan. Toisaalta Riekin edustama Inferno on itsekin mainosten kyllästämä ja varmasti mainosrahoilla pyörivä lehti, mutta pisteitä pitää Infernolle antaa tilan antamisesta myös pienemmillekin bändeille. Demobändejä harvemmin näkee valtavirtalehtien kansikuvapoikina, mutta Infernossa olen nähnyt levyjen korkeita pisteytyksiä, vaikka tuotosta olisinkin ensin sanallisesti haukuttu. Eihän se arvioiden kirjoittaminen todellakaan aina helppoa puuhaa ole, myönnetään, mutta eikö silti olisi hyvä jos pisteet olisivat linjassa kirjoitetun tekstin kanssa? Jotkin levyt tuntuvat saavan hyviä pisteitä vain siksi, että niiden kuuluukin saada niitä, mutta voihan olla että kritisoitavia pointteja vaan on enemmän ja niihin kuluu enemmän sanoja kuin kehumiseen, vaikka musiikki olisikin hyvää. Tosin esimerkiksi juurikin Infernossa on merkkirajoituksia, joiden vuoksi sanottava on tiivistettävä jotenkin, mutta aina se ei kaikista päistä onnistu. Ja ennen kuin kukaan pääsee sanomaan, niin käytän itsekin pisteytystä, tosin en PPL:ssä.

Toinen kiinnostava huomionkohde ovat levykeräilyä koskevat artikkelit. Vinyylin korostamista erityisesti mp3-tiedostoihin nähden on harrastettu jo tätä artikkelia aiemminkin, mutta kovin usein ei kuulekaan “vinyyli ei ole kaikkein eettisin formaatti”-argumenttia. Suosin itsekin vinyyliä ja hankin ennemmin vinyylipainoksen levystä, mutta mistä kulkee se raja, jolloin sisältö jää materialismin jalkoihin? Aihetta käsittelevät Tuukan lisäksi myös Andy Beresky (Black Pyramid), Marcel Wieghaus (Blind Date Records). Mielestäni paras kirjoitus oli jälkimmäisellä, lähinnä varmaan siksi että se on lähimpänä omia mielipiteitäni. Minäkään en nosta esteettisiä arvoja sisällön yläpuolelle, vaan pidän itse musiikkia tärkeimpänä tekijänä. Eikä mies myöskään valita liikaa. Samaistuin myös Bereskyn mietteisiin, erityisesti mitä musiikin hankkimiseen kavereiden kautta tulee. Mies myös tarkastelee asiaa laajimmilta sektorilta, ja kommentoi musiikkimaailman muutoksia Myspacen, netin ja bändien lisääntyvän määrän huomioiden.

Sitten on haastateltu amerikkalaisen Hydro-Phonic Recordsin puuhamiestä Travis Witherelliä. Haastattelu kannattaa lukea siksikin, että saa edes jonkinlaisen käsityksen vinyylilevyjen asemasta Yhdysvalloissa. Miehellä on tosin hieman absurdeja kommentteja, joihin haluan kiinnittää huomiota, vaikken juuri ikinä kiinnitä huomiota haastateltavien yksittäisiin kommentteihin. Esimerkiksi musiikki on täysin toissijasta, taiteellinen arvo (=materialismi?) ja levyjen myyminen (=kapitalismi?) kiilaavat edelle, vaikka lafkan suojissa olevat artistit edustavat nimenomaan sitä genreä, joka on enemmänkin albumikeskeistä yksittäisten biisien sijaan. Selasin lafkan Myspace-sivua, ja voi hemmetti jos vinyylit olisivatkin täällä tuon hintaisia! Viisitoista taalaa kun käännetään euroiksi, niin hinnat olisivat täkäläisittäin jopa käsittämättömän halpoja. Mukaan tietenkin vielä postikulut, mutta nekin menevät kokonaan asiakkaan maksettaviksi. Mutta suomalaisilla hinnoilla ei todellakaan osteta kaikkia sateenkaaren värejä toistavia värivinyylejä, varsinkaan jos painosmäärät pysyvät parhaimmillaan muutamassa kymmenessä. Kolmella kympillä saa Iron Maidenin tupla-vinyylin, jonka mukana ei käsittääkseni tule muita krumeluureja, samalla kolmella kympillä saa ostettua lähes mitä vain Hydro-Phonicin katalogista. Ja sitten kun öljyn hinta on amerikkalaisille kaksinkertaistunut, niin noidenkin valmistaminen on sitten kallistunut… Kulutusjuhlat ovat ohi?

Levyjen (joita on arvioitu vain kuusi!) lisäksi on arvioitu zinejäkin, muun muassa Make it Look Like an Accidentia ja Huutoa. MILLAA ei näemmä pudonnut, mutta näissä arvioissa on sitä samaa problematiikkaa, mitä lehdessä kritisoitiin jo aiemmin. Näissäkin arvioissa on saatu enemmän tekstiä aikaiseksi puutteista, mutta sävy on rakentava ja kannustava.

Lehden suurin ongelma on se, että se yrittää vaikuttaa liian moneen asiaan. Underground on jo kulttuurisena ilmiönä sen verran laaja, ettei siitä voida koskaan kirjoittaa tarpeeksi tyhjentävästi. Tästä huolimatta lehdessä lähdetään rönsyilemään jo liian pitkälle, erityisesti joissakin Rikun teksteissä. Esimerkiksi “Mitä homot haluavat?” on kyllä aiheena kiinnostava, mutta nyt asian pintapuolinen käsittely, osoitteleva – jopa elitistinen – luonne sekä “me vastaan ne”-tyylinen asettelu lähinnä vain ärsytti. Ajatuksia se kyllä herätti, ei siinä, mutta aiheesta olisi voitu kirjoittaa paremminkin. Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho-kirjan referointi taas vaikutti turhalta ja liian pitkälle menevästä analysoinnista. On sitten myös eri asia, onko tämänkaltaisen analyysin julkaisupaikaksi UG oikea paikka. Se voisi saada paremmin näkyvyyttä jossain muualla, mutta tässä yhteydessä se tuntuu vain liian pitkäksi venytetyltä sivuntäytteeltä. Lähes kahdelle aukeamalle venytetty analyysi käyttää kaiken lisäksi vielä lähes-tieteellistä asiatyyliä, mikä käy näin suurissa annoksissa jo lukemisen helppouden päälle. Samalla kuitenkin kritisoidaan muiden zinejen “ei-lukijaystävällistä” tyyliä ja puhekielimäisyyttä. Myönnettäköön, että osa zineihin päätyneistä teksteistä ovat kieliopillisesti aivan karmeaa luettavaa, mutta tässä tapauksessa tulisi vielä miettiä kenelle UG on kohdistettu, koska sivistyssanojen viljely ei mahdu kaikkien käsitykseen lukijaystävällisyydestä. Taitto sentään on selkeää, mutta hieman tylsää. Kuvitusta olisi voinut käyttää rohkeammin, sillä nytkin lehdessä on runsaasti sivuja vailla kuvia, jolloin lukukokemus on raskas.

UG ei tosin olekaan olemassa sitä varten, että se viihdyttäisi lukijoitaan. Tuukka ja Riku ovat saaneet tehtyä lehden, joka kestää lukemista ja herättää vielä ajatuksiakin. Suosittelen tutustumaan siihen, lehti kun ei ole sisältöönsä nähden hinnallakaan pilattu. Esimerkiksi täältä löytyy tilaustietoja.

Ydinaseeton Pohjola/Keripukki-split

Piparnakkelilla olisi tässä syynissä Nightstick Justicen kautta ulostettu Ydinaseeton Pohjola/Keripukki-split. Kumpikin tämän splitin bändeistä ovat melko uusia tuttavuksia, sillä kummaltakaan en ollut tätä ennen kuullut mitään. Kummaltakaan ei ole tavaraa paljoa ehtinyt tullakaan, sillä Ydinaseettomalla Pohjolalla on tämän lisäksi vain yksi seiskatuumainen pihalla, joka on julkaistu samana vuonna kuin tämä splittikin (2008). Keripukki/Pahaa Verta-splitti tuli myös samana vuonna eikä ole ollut sen ahkerampi. Kummallakin bändillä on siis takanaan kaksi julkaisua… ainakin virallista kun Keripukin demoa ei lasketa.

Splitin aloittaa (tai aloitti minulla, mutta riippuu siitä kumman bändin puolen laittaa ensin soimaan) Ydinaseeton Pohjola. Ainakin sillä on hieno ja perinnetietoinen nimi, tuntuu ihmeelliseltä jos tällä nimellä ei kukaan olisi jo 80-luvulla perustanut hc-pumppua. Bändin logokin on hienon käppänen, jonkinlaista Riistetyt-henkeä siinä on. Mutta jos jotakin Riistetyt-levyä tämä muistuttaa niin Valtion vankina-älpeetä. Soundit ovat ainakin melko rajut, säröiset ja raa’at. Laulaja kuulostaa aivan siltä kuin hän olisi tukehtumassa muovipussiin, jota pitää päässään (ja tämä kommentti oli kuin jostain punkkia kritisoivasta yleisöosastokirjoituksesta revitty). Että aika kireät ovat vokaalit! Vaikutteita on haettu ainakin 80-luvulta, mutta enpä sanoisi että ihan Suomesta… Mieleenpainuvin raita on Aldo Moro on kuollut, joka on jo aika kaukana siitä perinteisestä kasikakkosesta syntikkansa/pianonsa/myönnetään-pois-etten-nyt-tunnista-soitinta takia.

Keripukki paukuttelee melko samanlaisilla linjoilla. Bändin soundissa ei tosin ole mitään ylimääräisiä soittimia (jos niitä nyt YAP:aan puolella oli) ja kouvolalaiset ovat muutenkin lähempänä niitä suomalaisia sävyjä kuin jyväskyläläiset toverinsa. Keripukki käyttää varsinaisen rääkyjänsä, joka kuulostaa teurastettavalta sialta (ja toinen yleisönosastomarmatus samassa tekstissä, ka-ching!), tukena myös taustahuutajaa. Ryminällähän tämäkin läpi menee ja perinteitä arvostava panda pörisee tyytyväisyydestä.

Kansi on muuten ihan komea, olen aina tykännyt näistä hautausmaakansista. Tähän on vielä ympätty ohjuksia sekä hieman ylimääräisen irralliselta vaikuttava mutta vihaisen näköinen koira. Ihan bulldoggi se ei taida olla, joten jätän sen rodun arvuuttelematta kun en koirarotuja juuri tunne. Painosmäärä on sen ilmeiset 500 kappaletta eikä tätä ole vielä loppuunmyyty vaikka onkin ollut markkinoilla jo loppuvuodesta ‘08. Montaa näitä ei kuitenkaan ole enää myynnissä joten hajakappaleita saattaa löytyä distroista, mutta Nighstick Justicelta tätä saa ilmeisesti vielä tilattua.