Musta Pispala (lauantai 9.7.) @ Vastavirta, Tampere

Iron Maidenin jälkeen oli hyvä mennä aina yhtä viihtyisälle Vastavirralle kuuntelemaan Musta Pispala-vastakulttuurifestivaalin yhteydessä järjestettyä punk-keikkaa. En tosin päässyt paikalla perjantaina, vaikka erityisesti Armless Childrenin näkeminen olisi kiinnostanut. Tässäpä siis illan kuvasatoa.

Myös Toisen Vaihtoehdon voimahahmo AH oli paikalla, ja mies delegoi tästä illasta kirjoittelemisen minulle, heh. Mikäs siinä, eiköhän raportti tämän illan tapahtumista seuraavassa numerossa ilmesty. Ja sitä aihetta sivuten lainaus Toisen Vaihtoehdon sivuilta: “TIP! TEE ITSE PAREMPI: Suuri osa julkaistuista jutuista on satunnaisten avustajien lähettämiä. Sinäkin voit tehdä niin! Siis jos kaipaat erilaisia juttuja, niin koitapa tehdä-se-itse!” Suosittelen edelleen sinne kirjoittamista, jos yhtään vielä epäilyttää. Jos pelkää kasvojensa menettämistä, niin kirjoittakoon sitten nimimerkillä tai jättäköön sen kokonaan pois, kuten itse olin vahingossa jättänyt edellisessä numerossa tulleen Mika Vesterisen haastattelun yhteydestä. Ja onhan se nyt ihan eri juttu kirjoittaa ihan “oikealle”, painettavalle lehdelle kuin kälyisille nettifoorumeille tai kämäsiin pandablogeihin.

Raivoraittius

Species Traitor

Horros

Ydinsota

Neuroottiset Pelimannit

Enemmän kuvia!

Threads

En ole nähnyt kovinkaan montaa ydinsodasta kertovaa elokuvaa. Brittivalmisteinen Threads vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta, osittain juurikin brittinäkökulmansa takia. Se valmistui Orwellin vuotena 1984, ydinsodan uhan ollessa yhä tapetilla ja kylmän sodan ollessa vielä täyttä todellisuutta. Threadsia voisi kuvailla dokudraamaksi, sillä se yhdistelee dokumentaariseen tyyliin (tylyt, siniset infotekstit mustalla pohjalla) draaman aineksiin, sillä se pureutuu tarkastelemaan yksilön näkökulmasta ydinsodan tuhoisaa vaikutusta Sheffieldissä.

Itse sota lähestyy sivussa koko ajan. Iranissa, jossa oli tosiaankin ollut poliittisia selkkauksia 80-luvun alussa, joutuu Neuvostoliiton miehittämäksi ja tätähän eivät Yhdysvallat ja britit katso hyvällä. Sodan uhka on ilmassa koko ajan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kalistellessa sapeleitaan. Väestöä kehotetaan varautumaan pahimpaan ja lopulta sota puhkeaa toukokuussa 1984. Aluksi elokuvan keskiössä oleva Sheffield lamaantuu tyystin Pohjanmeren yllä laukaistun ydinaseen aiheuttaman emp-aallon takia, sitten lähellä sijaitseva RAF:n Finningleyn lentotukikohta ottaa osumaa kunnes lopulta Sheffield saa itsekin iskun. Kertalaakista kuolee miljoonia ihmisiä, tulipalot tuhoavat suurimman osan rakennuksista vaikeuttaen ydinlaskeuman ohella harvojen eloonjääneiden pelastamista.

Elokuva ei jää pelkästään totaalisen tuhon ja paniikin kuvaamiseen. Se kuvaa lohdutonta kuvaa tulevaisuudesta sodan jälkeen, niinkin pitkälle kuin vielä 90-luvulle asti. Ydinsota aiheutti ydintalven, jonka takia keskipäivälläkin on korkeintaan hämärää. Valon puute ei ole ainoa Iso-Britanniaa koetteleva ongelma, sillä miljoonat uhrit ovat yhä hautaamatta. Osa kuopataan joukkohautoihin, mutta jäljelle jääneet ruumiit antavat hedelmällisen maaperän kulkutautien kehittymiselle. Poikkeustila nyt on tietenkin julistettu ja sotilaspoliisi saa paljon valtaa. Vuosi hyökkäyksen jälkeen ydintalvi väistyy, mutta työskentely pelloilla on edelleen riskialtista; korkeiden UV-säteilyarvojen vuoksi jonka takia kotoa ei kannata poistua ilman riittävällä suojakertoimella varustettua aurinkorasvaa. Kylmyys, nälänhätä, taudit ja muut harventavat väkilukua entisestään ja vievät maan kehityksen monta vuosisataa taaksepäin. Varsinaisen päähenkilön, Ruthin sodan jälkeen syntynyt tytär Jade joutuu tylysti raiskatuksi ja synnyttää pahasti epämuodostuneen vauvan. Leffa päättyy, kun sodasta on kulunut jo yli vuosikymmen.

Erityisen paljon kiitosta Threads saa väkevästä kuvauksestaan. Esimerkiksi ensimmäisen sienipilven muodostuessa taivaalle eräs nainen (joka muistuttaa Iso-Britannian silloista pääministeriä Margaret Thatcheria)  laskee alleen silkasta pelosta sekä varsinaisen iskun seurauksena ruumiitakin näkyy palavan ja maitopullot sulavat. Ydinsodan jälkeinen maailma näyttää vuosi vuodelta paskemmalta paikalta, lähes sellaiselta kuin mitä on Fallout-peleissä. Ydinsodan jälkeen lasten koulutustaso on pohjalukemissa, sillä nämä eivät osaa kunnolla edes puhua, ainoana opetusvälineenä käytetään sotaa edeltänyttä VHS-kasettia joka on suunnattu pikkulapsille. Ruokaa varastavia lapsia ammutaan. Jälleenrakentaminen on täyttä harhaa. Lääkkeitä ei ole joten leikkauksia joudutaan tekemään ilman puudutusta alkeellisissa oloissa ilman kunnollista hygieniaa. Toukokuun 26. päivä on tuomiopäivä.

On varmaan selvä,ä että pidin Threadsista sen väkevyyden takia. Vaikka ydinsodasta kertovat elokuvat eivät ole koskaan olleet kovin hilpeitä, on Threads mahdollisesti synkin mahdollinen. Kaikki välittömästi kuolleet tuntuvat olleen onnellisessa asemassa kun miettii mitä tulisi vielä olemaan edessä. Threadsia voisi sanoa jopa pysäyttäväksi elokuvaksi. Katsominen on suositeltavaa.

Kenelle: Amerikkalaisiin tuhoelokuviin kyllästyneille.
Miksi: Ydinsodan uhka on edelleen konkreettinen niin kauan, kun maailmassa on ydinaseita.
Paras kohtaus: Nuclear armageddon!

When the Wind Blows (leffa)

Käsittelemäni, Raymond Briggsin tekemä When the Wind Blows sai elokuvaversion vuonna 1986. Jimmy Murakamin ohjaama elokuva tuntuu nykyään olevan turhan vähälle huomiolle jäänyt, vaikken usko sen sanoman olleen vieläkään vanhentunut. Elokuvan näyttämä skenaario on mahdollinen niin kauan, kun maailmassa on ydinaseita.

Leffassa ovat kaikki samat asiat kuin sarjakuvassakin, mutta sen lisäksi myös enemmän. Mitään kokonaan uutta sisältöä leffassa ei ole aivan niin paljoa, mutta esimerkiksi unenomaiset muistelukohtaukset uupuivat sarjakuvasta. Käytännössä leffan tekijätiimille on suotu taiteellisia vapauksia pariskunnan välisen dialogin värittämiseksi. Näin leffan katsojan mielenkiinto pysyy paremmin yllä, sillä sarjakuvan kerronta ei taivu leffaksi kivuttomasti. Sarjakuvaformaatin orjallinen noudattaminen olisi tarkoittanut sitä, että leffassa ei olisi muuta kuin pariskunnan keskustelua, mikä olisi tehnyt siitä yhtä mielenkiintoisen visuaalisen elämyksen kuin tv:n vaalipaneelit. Leffassa on olemassa ääniraita, jota sarjakuvassa ei ole, joten taiteelliset vapaudet koskevatkin vain visuaalista puolta. Puheeseen tämä filmatisointi luottaa silti hyvin paljon, ja puhe seuraakin uskollisesti sarjakuvaa.

Kasvaneen visuaalisuuden vuoksi leffa kuvaa tuhoa ja sen aiheuttamaa toivottomuutta sarjakuvaversiota paremmin. When the Wind Blows on toteutettu sekä piirrosanimaationa että stop motion –tekniikalla. Vain harvat henkilöhahmot ja tausta ovat piirrettyjä, mutta objektit ovat pääsääntöisesti “oikeita”. Jälki tosin hieman töksähtelee, olisin esimerkiksi pariskunnan käyttämät peitot nähnyt mieluummin piirrettyinä. Mutta tarina on kieltämättä saanut lisääntyneestä visuaalisuudesta enemmän lihaa luittensa ympärille, vaikka on edelleen lastenkirjamainen. Ydintuhokohtaus on kuvattu hyvin, mutta liikoja mässäilemättä. Sarjakuvassahan kyseistä kohtausta ei varsinaisesti edes ollut, vaan kirjassa näytettiin vain yksi välähdys. Tosin tuossa kohtauksessa hieman häiritsee sen “lumiukkomaisuus”, jos nyt tiedätte mitä tarkoitan. Tuosta kohtauksesta huolimatta elokuva on sarjakuvaversiotaan jopa masentavampi katsottava, kun totaalinen tuho konkretisoituu paremmin.

Ääniraitakin on kokenut uudistuksia, sillä leffa on saanut jopa soundtrackin. Tunnusbiisin esitti David Bowie, ja sen lisäksi musiikkia kuullaan Genesisiltä ja Squeezelta, ja tokihan leffaan kuuluu tämän omatkin musiikit. Soundtrackinsa ja vanhentuneen tekniikkansa vuoksi leffasta huomaa hyvin, millä vuosikymmenellä se on tehty. Suosittelen katsomaan.

Raymond Briggs – Minne tuuli kuljettaa / When the Wind Blows (sarjakuva)

Onko mikään ihmekään, että ydinsotaan pohjautuvaa fiktiota tuli 80-luvun alussa kovin paljon, erityisesti Iso-Britanniasta? Tuohon aikaan vallassa olivat Thatcher ja Reagan sekä Neuvostoliitto eli vielä. Ydinsodan uhasta lauloivat suomalaiset hardcore punk-bänditkin, mutta sitä käsiteltiin myös sarjakuvan keinoin. Varmaan lämminhenkisin kuvaus on lähtöisin Raymond Briggsin piirustuspöydältä. When the Wind Blows ilmestyi alunperin jo vuonna 1982, ja se oli monella tavalla poikkeava ajalle tyypillisestä ydinsotafiktiosta.

Ensin on hyvä selventää Raymond Briggsin taustoja. Ehkä miehen nimi ei itsessään sano mitään kovinkaan monelle, mutta miehen varmasti tunnetuin teos kyllä puhuttelee: Lumiukko. Kyllä, Briggsin “pääteos” oli tuo kuuluisa lastenkirja, jonka pohjalta tehtyä piirroselokuvaa näytetään Suomenkin televisiossa joka joulu. Miehellä on myös vakavampi puolensa, joka on jäänyt usein vähemmälle huomiolle. Gentleman Jim ilmestyi vuonna 1980, ja se esitteli Bloggsien pariskunnan. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyttä When the Wind Blows’ia voidaan pitää Gentleman Jimin jatko-osana, olihan siinäkin pääosassa nyt eläkkeelle jääneet Bloggsit, mutta se toimii myös itsenäisenä teoksenaan.

Nyt Bloggsit joutuvat tekemisiin ydinsodan ja sen seurausten kanssa. Pariskunta tosin on kaikessa naiivissa optimismissaan suoraan kuin lastenkirjoista repäisty, ja karmaisevalla tavalla käykin ilmi, etteivät nämä pärjää tuomiopäivän kurimuksessa. Nämä uskovat naiivisti kaiken kääntyvän parhain päivän vain muutamassa päivässä, vaikka ulkomaailma on käytännössä tuhoutunut.  Esimerkiksi herra Bloggs lupaa varata vaimolleen ajan hammaslääkäriin, kun rouvan ikenet alkavat vuotaa verta säteilymyrkytyksen vuoksi. Kaiken lisäksi pariskunta luottaa sokeasti hallitukseensa, ja odottavat esimerkiksi pelastajia. Aika on kullannut muistot toisen maailmansodankin ajoista. Pariskunta rakentaa köykäisen säteilysuojankin valtion myöntämien ohjeiden mukaisesti, joiden mukaan suojaa ei tehdä munakennoista, maitopurkeista tai muovikassista. Olisiko kannattanut kuunnella Touko-Poukoa tässä asiassa? Briggs kohtelee hahmojaan salakavalan julmasti. Ensin tämä paiskaa näitä ydinpommilla, sitten tulee vielä salakavala laskeuma. Hahmothan eivät osaa odottaa mitään, vaan ovat epärealistisen optimistisia katkeraan loppuun saakka. Saikohan Briggs jotain härskiä tyydytystä omien hahmojensa tapattamisesta ydinpommilla? Lukija voi itse pahoin hahmojen puolesta, kun nämä eivät itse siihen kykene.

Kerronta tukeutuu hyvin vahvasti pariskunnan dialogiin. Muun maailman kuvaamiseen ei juurikaan anneta huomiota, vaan lähes jokaisessa ruudussa pariskunta keskustelee vain toistensa kanssa. Itse ydinsotakin käydään läpi nopeasti ja siististi, eikä tuhokuvastolla mässäillä. Tosin tarinan lastenkirjamainen kuvitus saattaa viedä himpun verran sen dramatiikasta ja uskottavuudesta, mutta sen katselu on piristävää pelkästään siksi, että se poikkeaa räikeästi realistisemmasta kuvauksesta, mihin ollaan post-apokalyptisissa sarjakuvissa totuttu.