AJATUKSEN VALO # 3 (Kaupallinen tiedote)

En ole juurikaan käyttänyt tätä sivua julkaisuhommieni promotoimiseen, mutta kaiketi tätäkin tilaa siihen voidaan käyttää kun kyse on kuitenkin melko henkilökohtaisesti blogista. Ja toisaalta… miksi en käyttäisi? Taidan mainostella muutenkin liian vähän, mutta toisaalta pidän liikaa mainostamista jo melkoisena spämmäämisenä joka alkaa käydä jo kaikkien hermoille. Joten mainostetaan, mutta vähän ja kevyesti.

Kyseessähän on siis Ajatuksen Valo –zinen kolmas numero, joka on julkaistu viime viikolla. Sivuja siinä on 52 kappaletta, värejä ovat musta ja valkoinen ja kokona on jämpti A5. Haastatteluissa on Lapinpolthajat, Mr. Peter Hayden, Kassumessu, Blue Cross, A.R.G., Necrolepsy, Kylmä Sota. Lisänä Risk-historiikki ja jotain muuta paskaa.

Kolme euroa se posteineen maksaa, 2,5 € kädestä käteen Tampereen alueelle. Yhteydenotot osoitteeseen piparnakkeli.kamakarhu ÄT gmail.com. Kiitos ja anteeksi.

The Havana Bananas # 7 ja # 8

The Havana Bananasin toimitus taisi päästä suuren johtajan kuolemasta yli. Tai ei päässyt, mutta ainakin jatkaa johtajansa kunniaksi pistämällä jopa kaksi uutta lehteä ulos alkuvuodesta. Ja lehti tuntuu kasvavan koko ajan, vaikka tuotantoennätykset on jo tehty. Hyvä niin, sillä mielestäni 56 alkaa olemaan juuri sopiva määrä sivuja zinelle. Numerossa seitsemän on allekirjoittaneen laatima Juuke ‘77 –haastis, joka toi aputoimittajan tittelin. Sen enempää en tuohon lehteen ehtinyt mitään tehdäkään. Lehdet tulivat hyvin lyhyen ajan sisällä toisistaan, ja välillä taisikin olla vain kuukausi. Juuri tuosta syystä en itse päässyt tekemään kasinumeroa, kun muut kiireet painoivat todella paljon vaakakupissa.

Kim Jor-Elin P-Korean ulkomaantoimitus sai seiskanumerossa seuraa Zimbabwen tilanteesta raportoivasta Bob Lutembasta, joka ei mielestäni ole yltynyt ihan samoihin sfääreihin kuin korealainen kollegansa, vaikka onnistuneesti zimbabwelaisesta elämästä kertookin. Seiskanumerossa on juttua Rattus-Jaken uudesta Ahneus-bändistä, Me Wokkivihannekset, Psykoterapia, Atom Mouth Gimlies ja Napalmipillu. Bändihaastisten vastapainoksi on haastateltu myös Pupuhuhdan omaa miestä eli Pupu’s Bistroa, distroa, sekä Kärsä-zineä tehnyttä Jupea. Örda-Jorma kertoo squateista.

Numerossa kahdeksan on puolestaan Fucking World, Hevikorolla, japanilainen Zeezz, H.A.P.A.N. ja Häiriköt. Näistä haastiksista itseäni puhutteli oikeastaan vain Häiriköt ja Jokke Lehtinen, jolle toivotan onnea ja menestystä kirjaprojektinsa loppuun saattamiseksi. Niin, ja olihan tässä numerossa myös Kajaanin elämää valottava skeneraportti. Kannesta oli jätetty mainitsematta HB:tä ja Ramopunk.comia pyörittävän M!kan haastattelu. Örda-Jormalle joku saisi sen sijaan valistaa omakustanne-DIY –julkaisujen kulurakennetta.

Mielestäni molempien lehtien parasta antia ovat ehdottomasti kuopiolaisesta Poliisivaltiosta kertovat, useamman kirjoittajan tekemät jutut. Ehkäpä jossain Nyt-liitteen toimituksessa kyseiset jutut eivät näyttäydy minään muuna kuin nostalgiana, mutta olihan Poliisivaltio todella hyvä bändi vaikka itse olenkin enemmänkin Damage-miehiä. Sitä paitsi vanhoista jo unohdetuista ja kuopatuista bändeistä kertovat jutut ovat aina kivoja, kunhan niitä käsittelevä lehti ei keskity pelkästään niihin. Niin ei ole kyllä tehnyt yksikään nykyään ilmestyvä zine, ja hyvä niin.

Muutenkin voisin heittää huomiona, että The Havana Bananasissa oli aiemmin nykyistä selkeämpi ramopunk-leima. Se skene (niin kuin oikeastaan mikä tahansa muukin pienempi skene-skene) on nopeasti loppuunkäyty. Tokihan kyseinen suuntaus saa tämänkin lehden sivuilla suhteessa paljon tilaa, mutta M!ka on pitkään puhunut HB:stä nimenomaan punk-lehtenä, ilman etuliitteitä. Viimeistään nyt nuo puheet ovat saaneet tuulta alleen.

Molemmissa lehdissä on 56 sivua, eli yhteensä 112 sivua vallankumouspropagandaa.

Johnny Park Avenue Records (häikäilemätöntä mainostusta!)

Pääsiäiseni on mennyt hyvin pitkälti kiireen ja säätämisen parissa. Ajatuksen Valo –zineen ja Left Coldin ensimmäiseen seiskatuumaiseen liittyvän räpeltämisen takia lähes unohdin, että niistä kannattaa ainakin mainita täällä Pandaluolankin puolella. Muuten en aio juuri informoida ko. lafkan käänteistä tällä saitilla tätä postausta lukuun ottamatta, paitsi joskus saatan jotain jostain uudesta julkaisusta mainostaa.

Ensimmäinen levyjulkaisu on siis kimpassa Face Your Godsin kanssa julkaistu Left Coldin seiskatuumainen Symptoms of Our Time. Metallista hardcorea, alati kehittyvissä merkeissä. Kyllä tähän kannattaa varmaan jo vitosen (+ postit) verran sijoittaa. Muuta Left Cold-aiheista tekstiäni voit lukea tätä kautta.

Sitten on se aiemmin mainitsemani “Iisakin kirkko”, eli Ajatuksen Valo –zinen ykkösnumero (ja liitteeksi tuleva 1,5, joka on kyhätty päälehdestä taittovaiheessa pudonneesta TR-haastiksen pätkästä) jota olen vääntänyt vaivihkaa jo viime elokuusta lähtien. Se toinen kirkko ei liity tähän lafkaan, lehteen tai blogiin sitten millään tavalla. Lehden juttuaiheina:

Antimelodix (Venäjä-crust)
Karkia Mistika Records (Porilainen levy-yhtiö)
Total Recall (JKL HC)
Me Wokkivihannekset (Ilmajoki-ramopunk)
Moshpit Tragedy (Kanadalainen pay-what-you-want-lafka)
Stolen Kidneys (linkkiä Tarkkailija K:n blogiin) (Pohjoinen hidastelumurjominen)

Lehti maksaa 2 euroa, plus postit.

Tein tämän keikauksen myötä uuden tulemisen Blogspottiin. Facebookissa kyseisestä puulaakista voi myös tykätä.

Koska olen kuullut epäilyjä tämän blogin kommentointimahdollisuuden toimivuudesta, suosittelen laittamaan tilausasioissa suoraan viestiä osoitteeseen mikäli yhtään epäilee ettei kommentti mennyt läpi: piparnakkeli.kamakarhu ÄT gmail.com

Ei muuta tällä kertaa!

The Havana Bananas # 6

Suuri Johtaja on kuollut! The Havana Bananasin toimitus – varsinkin ulkomaankirjeenvaihtaja Kim Jor-El – on todennäköisesti vielä pitkään aivan murheen murtamina tapauksen johdosta. Täällä Pandaluolassa on päästy jo Kim Jong-Ilin kuolemasta yli, joten aikaa on jäänyt lukea pitkään aamiaislukemistona olleen The Havana Bananasin kuudes numero loppuun asti, kun ajan hupeneminen on rokottanut zinejen parissa vietettyjä tuokioita rankalla kädellä. Saamarin Joulu.

Ennen tuota suurta Korean kansan kokemaa kolahdusta The Havana Bananasin toimitus sykki kuitenkin entiseen tapaansa ja riemu-uutisia Korean kehittymisestä ja Suuren Johtajan huolenpidosta kansalaisiaan kohtaan voidaan lukea vielä ainakin tästä numerosta, tulevista en mene takuuseen. Mutta sensuuriosasto on päästänyt läpi jopa yhden lukijakirjeenkin, jonka kirjoittaja on mitä ilmeisimmin lähetetty uudelleenkoulutusleirille. Sille samalle, jolle Örda-Jormakin (joka höpisee nyt safkanatsisafkoista) muinoin passitettiin.

Bändijuttujahan on sitten todella paljon. Harmillista sikäli, että lähes kaikki jutut ovat lyhyitä, mutta ehtiipä ne lukea yhden jugurttipurkin syömisen tai wc-istunnon aikana ilman, että juttu jäisi pahasti kesken. Edellisessä numerossa alkanut The Brats –historiikki pääsee finaaliinsa, ja haastateltavien joukossa on ollut 70-luvun Vihanneksia, Lahtarit, Rikoslaki, Neljäs Tuoppi, The Prostidudes, Kauneus ja Terveys sekä Distreat. Ja porilainen Demokratia, joka on mennyt itseltäni likipitäen täysin ohi. En edes tiennyt täällä olevan kyseistä bändiä. Rattus-jutusta pitää antaa propseja, kun siinä ovat molemmat osapuolet huomioituna. Lokaa ei viskota suuntaan tai toiseen eikä itse toimituskaan ota kantaa puolesta tai vastaan. Mitä Jaken uuteen bändiin – Ahneuteen – tulee, niin en ole itse nähnyt sitä vielä keikoilla enkä kuullut musiikkiaankaan vielä. Sama pätee Jopon fronttaamaan Rattukseen.

Lisäksi ovat myös Punk Kuopio –osuus (Lobotomia näemmä vaihtoi nimensä Lobo-tomiaksi), Rehtori Hekon soittolaitteita käsittelevä haastattelu ja kirjoitus keikkojen välispiikeistä. Mielenkiintoisena levynä taas oli Me Wokkivihannesten Sä & Mä. Tällä kertaa ei kokkailtu mitään, mitä nyt Örda-Jorma turisi sapuskasta. Ja Ingvar Kampradiaa ja tämän Ikea-pöytälaatikkofirman ympäristölupauksia ei juurikaan pidetä suuressa arvossa. The Havana Bananasin toimitukselle tiedoksi, että tämä lehti päätyy Ikeasta ostettuun hyllyyn. Vai pitääkö toimitusta lähestyä kirjeellä, jossa informoidaan asiasta? Lopuksi pitää mainita Vihannes Pajusen rustaama “Kovan punkkarin ABC”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kertoo siitä millainen on todellinen punkkari. Ottakaa oppia, varsinkin kun itse reputan ja pahasti.

The Havana Bananas näyttää edelleen marssivan voitokkaasti vallankumouksen puolesta. Mutta alkaako vallankumouksen voima ehtyä ja kone yskiä, kun lehti on edelleen 56-sivuinen, eli The Havana Bananas ei kutosnumerollaan lyönyt aiempien numeroiden asettamia tuotantoennätyksiä. Voihan kehveli!

Ps. Tällä kertaa jaettiin Reilun Nurson merkki.

Toinen Vaihtoehto # 235 (5/2011) & # 236 (6/2011)

Tätä kirjoittaessa henk. koht. elämässäni on ollut kiirettä ja deadlinejen kanssa taistelemista vähän liikaakin yhden ihmisen kestokyvylle. En ole ehtinyt lukea edes Toista Vaihtoehtoa viime aikoina, ja tätäkin kirjoittaessa on numeron 235 kannesta-kanteen –lukeminen vielä pahasti kesken. Mutta tämä pikkuseikkahan ei estä minua puffaamasta näitä lehtiä, varsinkin kun Toisen Vaihtoehdon tukikiertue on parhaillaan käynnissä (ja tämän jutun ulos tullessa on reissu Vastavirralle edessä). Lehdethän saatiin todella tiiviillä aikataululla ulos, sillä numero 235 oli ehtinyt olla pihalla vasta noin kuukauden kun jo numero 236 tuli ulos, joten sen voin kuitata osaselitykseksi siihen, minkä takia en ole viime aikoina juuri Toiseen Vaihtoehtoon syventynyt.

Numero 235 on yleissävyltään raskas. Itse asiassa kyseessä taitaa olla naputteluosionsa puolesta synkimpiä numeroita, mitä Jantsan kuoleman jälkeen on ilmestynyt. Ensinnäkin suurin osa aukeamasta koostuu Näkän ja AH:n hyvinkin henkilökohtaisesta kirjeenvaihdosta. Toisekseen lehdessä on Mikko Kauton muistokirjoitusta Jaani Mantereen, Sami Mahkosen ja oikeallakin nimellä esiintyvän allekirjoittaneen osalta. Keikkaraporteissa on runsaasti turinointia; on sekä AH:n että meikän kirjoitukset Mustasta Pispalasta, AH:n näkemys brittiveteraanien vierailusta ja Puntalasta, sekä omaa juttuani Puntalan aloitusklubilta. Ja eräs Mr. Buttfucks Plays Descendents + Sokea Piste –keikkatarinointi AH:lta. Mukaan vielä kattava 1981 –haastattelu ja Pahaa Verta- ja Ydinperhe –orkestereiden jenkkitouritarina, niin numeron 235 sisältö on kokonaisuudessaan siinä. Kyllähän tässä lukemista riittää, ja en ole tosiaan päässyt vielä tätäkään juttua lukemaan ihan vielä kannesta kanteen. Keikkajuttuja olen kyllä lukenut silloin tällöin, aina yhden jutun kerrallaan. Arvioitahan oli päätoimitsijoiden kesäkiireiden takia tässä numerossa todella paljon.

Jos numerossa 235 oli vain yksi haastattelu, ei numerossa 236 ole sitten sitäkään. Kiertueraportteja onkin sitten senkin edestä, kun Death With a Dagger kävi Italiassa, Diskelmä Espanjassa ja Valse Triste & Ärsyke Venäjällä. Melko eksoottinen numero, varsinkin kun kannetkin ovat värilliset. Jep, mukana on siis taas yksi Diskelmä-rapsa, mutta kun otetaan huomioon, että Diskelmäraportit ovat olleet viime vuosien aikana jo lähes peruskauraa, on juuri tämä numero täysin oikea paikka sellaisen julkaisemiseen. Mukavahan se oli taas lukea. Joistakin Valse Tristen kuvista voi kommentoida sen verran, että haluan tosiaan tietää mitä joissakin kuvissa tapahtuu, vaikka olenkin melko varma etten oikeasti edes halua tietää. Naputtelua on todella paljon, joukossa myös yksi meikäläisen rustaama kolumnintapainen.

Tämmöiset sisällöt näissä lehdissä tällä kertaa. Tilatkaa, ostakaa tukikeikoilta (niiltä kahdelta mitä tämän julkitullessa enää on, eli Tampereelta ja Helsingistä) ja kirjoittakaa! Varmaan puhun hyvin ydinryhmänkin puolesta kun sanon, että uudet (ja mikseivät myös vanhatkin) kirjoittajat ovat yhä tervetulleita!

PS. Nimeni kirjoitettiin Musta Pispala –raporttiin väärin.

Marsuli #7

Marsulin seiskanumeron ilmestymistä en noteerannut juuri mitenkään. Satuin vain huomaamaan lehden myytävänä jossakin, mahdollisesti Puntalassa. Marsuli on seiskanumeron perusteella ensisijaisesti punk-zine, mutta sen painoarvo on lähtenyt kallistumaan jonnekin ihan muualle. Lehdessä on punk-lehdeksi epätyypillisen paljon noisea ja sludgea, mutta toisaalta Marsuli ilmoittaakin olevansa nimenomaan “pienlehti marginaalista”.

Niistä lukuisista noise-bändeistä tällä kertaa on haastateltu Sick Seediä, Haarea ja Brandkommandoa. Erityisesti Sick Seed-haastis oli mielestäni hyvä, mutta Brandkommandon haastis jäi vaivaamaan lyhyydellään. Noinhan sähköpostihaastatteluissa usein käykin, että ne mahtuvat lopulta hyvin pieneen tilaan, mutta toisaalta tämäkin haastattelu käsittelee enemmän politiikkaa kuin musiikkia. Artistia tuntemattomana olisin lukenut mieluummin siitä musiikista, mutta onneksi internet on keksitty. Metelibändeistä haastateltuna vielä sludge-lupaus Sunfacea ja freejazz-ihme Paanin Kuoroa. Ainoa punk-bändi on Ydintuho, sekin perin metallinen sellainen.

Haastatteluista pitää sanoa, että niiden kohteista oikeastaan vain Sick Seed oli jotenkin tuttu, sekin vain pintapuolisesti. Muihin bändeihin olen sittemmin pyrkinyt tutustumaan, mutta toistaiseksi vain Sunfacen ja Ydintuhon kohdalla olen onnistunut. Ainakin Haarea ja Paanin Kuoroa pitäisi vielä jostain haalia. Tosin Marsulin paras haastattelu tällä kertaa on Bad Vugum-mies Kari Heikosesta.

Mukana on toki kolumneja, arvioita ja pari matkakertomusta. Toinen on PML-Villen ja tämän kaverin pyöräreissu ympäri Skandinaviaa, mikä oli kyllä hauska mutten välttämättä olisi koskaan lukenut sitä ellei se olisi ollut Marsulissa tai muussa sen kaltaisessa zinessä. Toinen taas on Ersulin oma kuvaus reissusta Kööpenhaminan DIY-festeille.

Taitto on kaksiteräinen miekka. Siihen on selvästi käytetty vaivaa, varsinkin kun se on taiteiltu perinteisesti saksilla ja liimalla. Taustalta oli esimerkiksi aika jäätävää bongata M.A. Numminen, mutta toisaalta mustavalkoisuus on tehnyt sivuista vähän liiankin samankaltaiset. Jos lehden avaa satunnaisesta kohdasta, ei välttämättä heti saa minkäänlaista käsitystä siitä mistä auki oleva juttu kertoo. Ja toisaalta en edes huomannut yhtä kiinnostavaa kolumnia ennen kuin vasta tavatessani lehteä kannesta kanteen. Mutta luin lehden tosiaan kannesta kanteen ja otin tehtäväkseni tutustua pariin siinä käsiteltävään artistiin. Se varmaan kertonee jotain Marsulin seiskanumeron onnistumisesta.

UG #2

Hyvin pitkälti tasan vuosi siihen meni, että saatiin Tuukka/Riku-kaksikon vääntämän UG:n kakkosnumero uunista ulos. Heti ensimmäisen lehdestä huomaa hivenen keventyneen taiton; fontti on suurempaa ja kuvia on ripoteltu sinne sun tänne enemmän. Sivumäärä on pysynyt samana.

Pääasiallisesti sisältö koostuu bändihaastiksista, joita on tehty sellaisista artisteista kuin Hebosagil, Herätys, Pagan Hellfire ja Ward. Ja tietty The Mentors, josta tehty haastis on erityisen ansioitunut. Kovasti alkoi kiinnostamaan ko. orkesterin levytetty tuotanto, muita bändejä. Levymoguleista on haastateltu vain Feast of Tentaclesin tyyppiä, mutta sekin juttu on kovin pintapuoliseksi jäänyt, johtuen lähinnä siitä että koko jutun piti olla kainalojuttu yhdelle bändijutulle jota ei sitten koskaan tullutkaan lehteen.

Ykkösnumeron kolumneissa jaariteltiin välillä liikaakin, mutta nyt on päästy joistakin ensimmäistä numeroa vaivanneista ongelmista eroon. Kolumneista on tullut maanläheisimpiä; Rikun kolumni käsittelee degrowth-ilmiötä (just google it) ja Tuukka taas lasten pukemista hevikuoseihin. Saisi ainakin tämän palleron faija käydä lukemassa kyseisen jutun. Myönnän, että itse käsittelin joitakin kolumnien pointteja liikaakin edellisen numeron arviossani, mutta varsinkin Tuukan vauvajuttu olisi ainakin yhden vastineen arvoinen, mutta jätettäköön juttu nyt käsittelemättä. Omistettakoon sille joskus tulevaisuudessa ihan oma artikkelinsa. Valitettavasti viime lehtien vierailijoita (T. Bergman ja M. Riekki) ei saatu tähän numeroon, eikä sen puoleen ketään muutakaan. Tuukka ja Riku hoitavat kolumnit kaksistaan. Eikä toisaalta tämän numeron jutuista kovinkaan moni jättänyt tarvetta samanlaiselle kommentoinnille kuin viime kerralla. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, tiedä häntä.

Jaakko Teppo-juttu pitää nostaa erikseen esille. Se on paitsi mielenkiintoisesti tehty (laitoin Tepon Ruikonperän multakurkun soimaan tätä kirjoittaessani) niin se myös poikkeaa sisällöllisesti todella paljon lehden muusta linjasta. Tosin käsiteltävät aiheethan ovat nytkin monipuoliset, kun harvemmin näkee black metal-bändejä (Pagan Hellfire) ja uudehkoja punk-lupauksia (Herätys) käsiteltyinä samoissa lehdissä. Mukana vielä parit levy- ja zinearviot, niin UG:n toinen ja valitettavasti myös viimeinen numero on siinä. Sanoisin, että ykkösnumero oli juttujensa sisällön vuoksi ehkä kiinnostavampi (ja ainakin enemmän ajatuksia herättävä), mutta mikään rimanalitus ei kakkonenkaan ole. Tuukka ainakin tuntuu olevan itseään kohden turhan ankara, kun suunnilleen luonnehtii lehteä hieman epäonnistuneeksi.

Harmillista, että UG:n elinkaari jäi vain kahteen numeroon, mutta lopettamispäätöksen takana on se vanha syy; aika ei riitä, kun tekijöiden henkilökohtaisessakin elämässä on sattunut ja tapahtunut. Sääli silti, varsinkin kun tämän lehden tekeminen oli kaiketi erityisen haasteellista.

Mutiny! # 14

JMT:n päätoimittama Mutiny!:n numero 14 tuli juuri parahiksi Puntalaa varten, tuota kesäjuhlaa varten joka pistää yhden jos toisenkin zineilijän pasmat sekaisin. JMT ei juurikaan nukkunut Mutiny!:n valmistumista edeltävinä öinä, mikä näkyy pääkirjoituksessa ja sisälmysluettelossa.  Heti en päässyt lehteä lukemaan, mutta sitten kun pääsin ei sitä ollut helppoa lopettaa kesken. Suurin osa lehdestä tuli ahmaistua lähes yhdellä istumalla junamatkalla Hämeenlinnasta Ouluun. En ollut matkalla sooniseen mummolaan vaan Jalometalliin, mutta monen jutun lukeminen tuntui sillä hetkellä erilaiselta kuin kotopuolessa, olinhan juuri matkaamassa halki Pohjanmaan jossa Mutinykin varsinaisesti pitää fyysistä tomumajaansa JMT:n päässä. Mahtaa siellä olla sotkuista.

Itselleni mielenkiintoisimmat jutut koskivat Rowland S. Howardia (joka ei varsinaisesti käsittele kohdetta itseään, vaan toimittaja Jaska Filppulan pyrkimyksiä päästä management-portaasta yli ja päästä haastattelemaan ukkoa), Modernia Elämää ja Head of Davidia (joka tehtiin alunperin 80-luvulla skotlantilaiseen Murder By Guitar-lehteen). Toki Sur-Rur-juttu pitää mainita tavallisuudesta poikkeavan lähtökohtansa takia ja Vágtázó Halottkémekin Atilla Grandpierren haastis, jonka seurauksena VHK:n musiikkiin tutustuminen oli lähestulkoon pakollista. Ja ehdottomasti pitää mainita varjolevyarviot, joissa sekoitetaan todellisuus rajusti fiktion kanssa, aiheuttaen siinä samalla hervottomia naurunpurkauksia. Eräs tuntemani Marillion-fanikin nauroi jutulle “kevyesti Fugazin surkeimmasta levystä”. Terveiset muuten K-kaupan Väiskille. Harvinaisen pitkän Kyklooppien Sukupuuton jenkkitour-raportin lukeminen alkoi tuottaa hankaluuksia, joten en gerbiilin keskittymiskyvylläni jaksanut ihan sitä lukea kerralla läpi. Puntala- ja Roadburn-raportitkin ovat ihan hyviä, mutta 13th Floor Elevators-juttu pyörikin bändistä julkaistun boksin ympärillä. No, historiikistahan tuokin kyllä kävi.

Mutinyn hinta on zineksi korkea, mutta musiikkilehdeksi suhteellisen edullinen. Kyllä tästä kernaasti Puntalan vitosen erikoishinnan maksoin, vaikka lehti vilisi juttuja sellaisista bändeistä joista minulla ei ollut mitään havaintoa. Ja onhan tässä nyt 68 sivua painojäljenkin ollessa perin laadukasta. Tulipa kuitenkin tavattua Mutiny kannesta kanteen, mikä tapahtuu omalla kohdallani vain tämänkaltaisten pienlehtien kohdalla. Juttuja ei ole määrällisesti runsaasti, mutta laatu se taas meni määrän korvaamaan.

Kancer Kountry #2

Ensimmäinen Kancer Kountry tuli itselleni noin vuosi sitten täysin puskista. En myöskään olettanut näkeväni sen toista numeroa ihan heti, mutta talvella 2011 se vaan ilmestyi minunkin postilaatikkooni.

Taitollisesti edeltäjänsä linjoilla jatkava Kancer Kountryn kakkosnumero on pääsääntöisesti mielenkiintoista luettavaa. Lehden ehdottomasti parasta antia ovat Arto Hietikon (se Toikkarin jehu, junou) ja Ville Puumalan (PML-zine) haastattelut. Johtunee miesten taustoista nimenomaan zinejen kanssa näpertäjinä, j0lloin nämä haastikset olivat ehdottomasti lehden A-sarjaa. B:hen tipahtavat lafkapomojutustelut eli Reflections ja Hellstone Records –haastikset. C:tä ovat sitten tämänkertaiset bändijutut Delta Force 2:n haastattelua lukuun ottamatta. Horror- ja Beyond Description –haastikset eivät tosin tarjonneet itselleni mitään. Epäilemättä kiinnostavia bändejä lehden tekijän mielestä, mutta en itse kokenut välitöntä tarvetta hankkia ko. bändien musiikkia kuultavakseni. Tuo ei ole välttämättä luotettavin mahdollinen mittari kun tarkastellaan haastatteluiden laatua, mutta kaiketi se jotain kertoo jos haastattelun lukemisen jälkeen syntyy pakonomainen tarve saada haastateltavan tuotoksia käsiinsä.

Combat Rock Industry 10 vuotta-juttu on ideana ässä, mutta toteutukseltaan ei ihan vastaa otsikkoaan. Teksti on enemmänkin kirjoittajansa muisteluita kymmenen vuoden takaa kuin varsinainen tarina J. Tammisen ja J. Koskisen päätöksestä sulauttaa pienlevy-yhtiönsä yhteen. Juttu on tosin siltikin mielenkiintoinen, summaahan se hyvin Wastedin, Endstandin ja Manifesto Jukeboxin taivalta unohtamatta kuitenkaan I Walk the Linea ja Aurinkokerhoa. Itse levy-yhtiö jää vaan kummittelemaan taustalle.

Lehdykän sisältö olikin pääasiassa siinä. Arvioita ei ole, festivaaliraportteja on sentään yksi viime vuoden Puntalasta. Kolumneja on kolme; pääkirjoituksessa rutistaan baareissa otettavista kimppakuvista, toisessa tehdään gonzohenkinen vierailu Factoryn tilalle muuttaneeseen kiinalaiseen ravintolaan ja kolmannessa julistetaan p-funkin paremmuutta muuhun funkkiin nähden. Tämmöistä tällä kertaa, eli ehdottomasti matalan hintansa väärti. Kolmatta numeroa odotellaan.

PML # 4

Pikakeulauksella MaailmanLoppuun –zinen nelosnumero pyöri pöydälläni monta kuukautta, ennen kuin aloin todenteolla tutustumaan siihen. Lehti pyöri lukemattomana puolisen vuotta, mikä on kyllä vähemmän kuin sen tekemiseen käytetty aika (10 kk), jona aikana lehden tekijäkunta on levinnyt pyörimään muuallekin kuin Lappeenrannan seudulle. Lehti on aivan jumalattoman paksu zineksi, ja oikeastaan sen laajuus olikin hieman jopa luotaantyöntävää. No, olihan se lukeminen loppujen lopuksi todella palkitsevaa kun sen vain sai aloitettua!

Lehdessä ei ole yhtään levyarviota, mitä en pistä pahakseni. Livearvioita on kyllä muutama, joukossa myös Austin Lucasin Suomen kiertueesta kirjoitettu, jonkinlaista gonzojournalismia ilmentävä matkakertomus. Lehden anti koostuukin pääasiassa haastatteluista (mukana mm. Sur-Rur, Endstand, Austin Lucas), kolumneista ja kuvista.

“Moi! Minä olen juustohampurilainen. Missä on kiinalainen ravintola?”
                                                                              – A. Lucas

Haastattelut on tehty pääasiassa tavallisesta poikkeavalla tavalla. Masshysterin haastattelunauha katosi, jolloin tekijä on tehnyt haastiksen sarjakuvamuotoon ulkomuistista, toki vain niin hyvin kuin se on ollut mahdollista. Sju Svåra År-haastis etenee sekä perinteistä että sarjakuvakaavaa noudattamalla, vaikka siitäkin haastiksesta jäivät ensimmäiset kymmenen minuuttia sivu suun haastattelijan unohdettua laittaa nauhurin päälle, heh. Protess-haastis oli sinänsä hauska, etteivät edes lehden tekijätkään tiedä mitä haastateltavat sanoivat näille. Japanilaisesta merkistöstä on tosin hauska bongata länsimaalaisittain kirjoitettuja nimiä. Endstandia on taas kahden haastiksen edestä: toinen on tehty juuri ennen viimeistä keikkaa (22.5.2010) ja toisen teki Jussi Jänis jo vuonna 1997.

Jussi Jänis on muuten vierailevana kolumnistina Pasi Leskisen kanssa. Molempien Descendents-fanitus muuten tulee ilmi, heh. Jäniksen juttu vaan olisi kaivannut runsaampaa kappalejakoa, mutta muutenhan hemmojen kolumnit olivat todella hyviä. Tyyppien oli tarkoitus kirjoittaa ns. “vanhemman punk-äijän” näkökulmasta, ja siinähän myös onnistuttiin! Tekijät olivat vain laittaneet kyselyä useammallekin hemmolle, mutta vain Jänikseltä ja Leskiseltä tuli kolumnit.

Lehdessä on melko paljon kuvia, sekä valokuvia että piirroksia. Piirrokset nyt eivät ole erityisen hyvin piirrettyjä (itselläni ei tosin ole yhtään varaa kritisoida kenenkään piirustuksia, kun en osaa piirtää sitten yhtään!), mutta Kullinaaman seikkailut maailman eri kolkissa olivat kivasti taittoon kepeyttä ja sopivan anarkistista punk-henkeä luovia. Ulkoasu kärsii muuten lievästä aneemisuudesta. Lehdessä on mukavasti taitollisia elementtejä, eikä harmaa värimaailma nyt ole mitenkään erikoinen kun zineistä puhutaan. Mutta toisaalta lehden väri on hailakka, ja joissakin sarjakuvaruuduissa teksti on jo niin pientä ja suttuista ettei sitä voi edes lukea.

Lehden mukana tuli vielä seiskatuumainenkin, joka nosti paketin hintaa melko korkeaksi. Valitettavasti tuo plätty on jäänyt vain ikäänkuin kylkiäiseksi, eikä se ole totta puhuen käynyt kovinkaan montaa kertaa soittimessa vaikka sillä esiintyvät bändit ovatkin hyviä. Lebakko, Escape to Death, Anvils Drop ja No Heroes ovat kaikki hyviä bändejä, mutta nyt yhdeltäkään bändiltä ei ole mukana erityisen hyvää biisiä.

Tulipa taas listattua muutama parannusehdotus. Täsmennän nyt vielä erikseen, että puhun nimenomaan parannuksista, joilla jo nyt hemmetin hyvä zine oltaisiin saatu vielä paremmaksi. Ei auta kuin nostaa kädet ilmaan ja julistaa PML #4 viime vuoden toiseksi parhaaksi suomalaiseksi zineksi, heti Huudon jälkeen.